Noitumasi

Salaisesti hämärässään kaivaten, sydämet loitsivat yössä
yhteys kahden välillä voimistuu - taika laduillaan kulkee.
Piilossa tieto asioista, joita muut eivät näe, vakaantuu
ja voit nielaista minut purematta -
en minä taistele.

Voit suudella, kysyä jopa tulevasta
lupaan etten itsekään pyytämättä näykkäise
vaikka saattaisin hyökätä kimppuusi
jos saisin luvan.

Aistinhan sinut jokaisessa huoneessa -
ilmansuunnista kaikista sinut minä kuulen
katseesi kaikkien silmistä löydän
vaan en toista laistasi sielua tunne.

Olisitko se joka-aamuinen ihme,

päiven siunaus ja iltojen lämpö,
himo ja vapaus yössä ja kirottu
ryöstämään sydämein noidutun.

Noitumasi.

Hautalaulu

Kurkien jaloin polkuja kuljin.
 

Kuusien tavoin korkeuksiin pyrin.
 

Joutsenten matkassa lämpöön kaipasin.
 

Tulelle, tuulelle toiveeni kuiskasin.
 

Metsien hämärään sydänveri veti

kun oli koivujen katveessa rakkaani peti.

Hän kohteli, kuuli kuin vertaistaan

myös maa suuteli, hyväili kaltaistaan.

 

Niin kerran, silloin aikoinaan
 

sinä polkuja kuljit kuin kurret komeat.
 

Sinetöit temppelini joutsenten siivin.
 

Tulen tavoin loit hämärälle kodin.
 

Hämärästä keräsit palaset rakkauteni

rakkaudestani loit puhtaan sadun

nyt, kun matkaan tietäni haudallesi

sinulle laulan, kertaan pienen tarun.

***
 

"Niin ne ovat nämä sanat mielessäni

lie vain haavekuvia viulun viattoman

meistä kahdesta kiertyneinä yhdessä."

Lauseita merenneidosta

Kai kerroin taiasta, jonka kerran kohtasin
jo päivän mentyä nukkumaan
aurinko silloin laski viimeiset sätehensä
kuin hautaansa vetiseen lankeaisi
valoansa loistamaan.

En väsymystä tuntenut iltana tuona -
ei minua veli uni kutsunut luokseen -
savukkeen sytytin, vei rannalle kulkuni¨-
liekö kaiken tämän silloin tein hänen vuokseen.

Liekö kaiken tein hänen vuokseen, olennon suloisen
kas jonka kuulin itkun, virren valittavan -
kaikuvan surun laulun, eksyin katseeseen -
hukuin hetkelliseen harhaan, vailla tietä turvan maille.
Kas katseessa olentoparan kuvastuivat
kaikki maailman mustimmat kyyneleet ja halut -
joet ja järvet, ja niiden kertojat - merten aallot kohoavat -
kuuluivat Atlantiksen sadut.

Olen kokenut kohtalon katseen ja karmani kohdannut,
lukenut korteista kohtaloni,
tiennyt hyvin niiden tummemman puolen
ja ollut orjana onnettoman, lyhyen onneni
vaan mitä maallinen minä saattaisi tietää - 
seireenin laulusta mitä kertoisin,
kun vain surua hänestä sydämeni sai sietää
muistoksi laulun tämän sinulle laulelin.

Koska kuin onneton mahtaa hän ollakaan,
joka iäti tuomittu on merta kulkemaan.

Kuinka kyynelistään yhtäaikaa nähdä saattoi
pyhimyksen, pedon sekä madonnan.

Viaton

Oi sinä jumalaton armo,
kauneus joka aurinkoon katsoo, laskeutuu
ja takaisin halona sen heijastuu näiden kapisten silmieni pinnalle
minä otan syliini sinut ja sinun armosi
josta lumoudun minä keinutan
takaisin taivaisiin
läpi ikuisten porttien 
ja iättömien ruusutarhojen luo.
 

Kuulla, kuinka sydämesi laulaa luontoni kosketuksen alla
on ainoa tahto, jota minä haluan tietää sinusta.

Kerro sille sävelet, joita kertoa
ja sanoillensa siivet, joilla nousta
lausumaan maailmalle veresi sanoma
ääneltään viaton.

Ruusu nimeltä Candice

Ruusuja rinnoillasi muinoin ammoisina aikoina -
viime kesänä kukki armas luonto.
Kaikessa kauneudessaan huumasi herkimmätkin mielet
tuntea saattoivat he sieluissansa lumoa.

Minulla muistona on kerroksilla valkoisilla ihoni 
viillot eilisestä ja huomiseni arvet
ovat kantautuneet luokseni kuin kohtalon tuoksussa
ja kuullessani korvissani tutun kuiskeen
voin nimeen vannoa.

Olipa kerran aika kun minulla omanani oli
Ruusu nimeltä Candice,
puutarhani villein, kaunein kukka, katala
jonka loisteen alle itseni
siunasin ja kirosin.

 

Lost & Regained.

Saahan minusta vielä luoduksi sanoja aikaan
vaikka luulin olevani kuollut, matalaksi haudaksi jäänyt -
kuusen maatunut kieli, kelon kuivunut runko -
ruumis vailla janoa,
varreni iätön nälkä. 

 

Sinä olet minun sieluni tyhjäksi juova.

Viettelevän pimeä,
pahaksi luultu.
 

Kaunokainen toisinaan, karvaan mieleni
arvossaan pidelty.

Sieluni lapsi. 

Onnela (lyhyehkö loitsu)

 

Hän on maalannut minut taulunsa sisään 
sieltä tunne en ketään enkä tiedä,  saati näe
kun joku loukkuun tummaan minut sulkenut on,
hän, joka joukossa suuressa on kulkeva.

Hän on koviakin teitä täällä käynyt
ja minut vuosien takaa silloin tiennyt 
kuinka voisi joku olla niin tyyni, niin julkea,
että tuulien uusien joukossa uisi.

Hän on hiljaa, kun minä kysyn, varjona hymyää,
näinkö tiet vievat minua tuonelaan.

Hänen huuliltaan lauseen kuulen, katuvan,
hänet saattakaa uuteen onnelaan, loitsujensa,
luomansa luo.
 

Minä juoksen.

Ken keiju, kerro lie.

Tämä koti meillä yhdessä, tämä tie voisi olla
meille yhteinen sydän, tämä hämyinen metsä -
yksi polku jota kulkea, jolle uhrata kaikki -
jota kulkea kaksin, yön sydän ja sen vapaus.
 

Pitää, halata sinua pimeydessä synkän.

Lemmen valossa langeten, anoen luopua.
 

Utuinen maa, sinä kerran olento sen.

Kaipauksen lavean koin
ja haaveilin.

Kaksinkin

Me olemme tutustuneet toisiimme, minä sinun ihosi seiniin,

mielesi kohoumiin kadonnut ja sielusi uumiin.

Olen koskettanut pintasi kaarta ja rappeutuvaa kulumaa -

todennut, puhunut sinun vartesi täydeksi.

Täydellisyys - sitä totuutta yhdessä elämme, mitä se on

ja kuinka sinä soitat minun nuottieni kaarta.

Olen antanut sinun kasvoillesi elävät kaavat,

kirjannut säännöt ja luvat

sävelillesi.

Uppoa minuun, 

annathan elää.

Laulathan haaveet lautturin luo.

Toisella puolella

ehkä he kuulevat

kuinka unet todella

yhtä

elävät.

Mieleni tämän tässä.

Mieleni on karanneena, eksyksissä -

elävänä kulkee se sysimetsässä

harmaa turkki päällään se runojaan laulelee,

tulisi jo tuuli ja sade;

ja ihon päälle kiihkeys valkea

joka kehoni pesisi, laskeutuisi

kuin eilisen mietteeni olevan

se sytyttäisi tulevan sanan.

Mieleni on kenties jossakin kateissa,

alati tanssahtelee kaikkien tiedossa -

tämän tässä ja täällä se kulkee

eikä silti missään, ei koskaan ikinä. 

Muotoilee salaisuuksiaan salaa, se ne mittailee,

palaa tulessaan ja jäässään ja lukee

itsensä sanoitustensa mukaan turhuuteen

osastoille merkityille sanailijan.

Niin pienessä piirissä pyörii,

on kummallista kuinka tämän tästä

se löytää aina itsensä jostakin

vaikken itse sitä luetuksi saa.

Näin alta tunnin on tämäkin päivitys

koskeen kirjoitettu, sanojeni virtaan -

piirretty pirtaan, jonka langat ovat ikuisia

juuri kuin täällä sielujen elämä.