Viaton

Oi sinä jumalaton armo,
kauneus joka aurinkoon katsoo, laskeutuu
ja takaisin halona sen heijastuu näiden kapisten silmieni pinnalle
minä otan syliini sinut ja sinun armosi
josta lumoudun minä keinutan
takaisin taivaisiin
läpi ikuisten porttien 
ja iättömien ruusutarhojen luo.
 

Kuulla, kuinka sydämesi laulaa luontoni kosketuksen alla
on ainoa tahto, jota minä haluan tietää sinusta.

Kerro sille sävelet, joita kertoa
ja sanoillensa siivet, joilla nousta
lausumaan maailmalle veresi sanoma
ääneltään viaton.

Ruusu nimeltä Candice

Ruusuja rinnoillasi muinoin ammoisina aikoina -
viime kesänä kukki armas luonto.
Kaikessa kauneudessaan huumasi herkimmätkin mielet
tuntea saattoivat he sieluissansa lumoa.

Minulla muistona on kerroksilla valkoisilla ihoni 
viillot eilisestä ja huomiseni arvet
ovat kantautuneet luokseni kuin kohtalon tuoksussa
ja kuullessani korvissani tutun kuiskeen
voin nimeen vannoa.

Olipa kerran aika kun minulla omanani oli
Ruusu nimeltä Candice,
puutarhani villein, kaunein kukka, katala
jonka loisteen alle itseni
siunasin ja kirosin.

 

Lost & Regained.

Saahan minusta vielä luoduksi sanoja aikaan
vaikka luulin olevani kuollut, matalaksi haudaksi jäänyt -
kuusen maatunut kieli, kelon kuivunut runko -
ruumis vailla janoa,
varreni iätön nälkä. 

 

Sinä olet minun sieluni tyhjäksi juova.

Viettelevän pimeä,
pahaksi luultu.
 

Kaunokainen toisinaan, karvaan mieleni
arvossaan pidelty.

Sieluni lapsi. 

Onnela (lyhyehkö loitsu)

 

Hän on maalannut minut taulunsa sisään 
sieltä tunne en ketään enkä tiedä,  saati näe
kun joku loukkuun tummaan minut sulkenut on,
hän, joka joukossa suuressa on kulkeva.

Hän on koviakin teitä täällä käynyt
ja minut vuosien takaa silloin tiennyt 
kuinka voisi joku olla niin tyyni, niin julkea,
että tuulien uusien joukossa uisi.

Hän on hiljaa, kun minä kysyn, varjona hymyää,
näinkö tiet vievat minua tuonelaan.

Hänen huuliltaan lauseen kuulen, katuvan,
hänet saattakaa uuteen onnelaan, loitsujensa,
luomansa luo.
 

Minä juoksen.

Ken keiju, kerro lie.

Tämä koti meillä yhdessä, tämä tie voisi olla
meille yhteinen sydän, tämä hämyinen metsä -
yksi polku jota kulkea, jolle uhrata kaikki -
jota kulkea kaksin, yön sydän ja sen vapaus.
 

Pitää, halata sinua pimeydessä synkän.

Lemmen valossa langeten, anoen luopua.
 

Utuinen maa, sinä kerran olento sen.

Kaipauksen lavean koin
ja haaveilin.

Kaksinkin

Me olemme tutustuneet toisiimme, minä sinun ihosi seiniin,

mielesi kohoumiin kadonnut ja sielusi uumiin.

Olen koskettanut pintasi kaarta ja rappeutuvaa kulumaa -

todennut, puhunut sinun vartesi täydeksi.

Täydellisyys - sitä totuutta yhdessä elämme, mitä se on

ja kuinka sinä soitat minun nuottieni kaarta.

Olen antanut sinun kasvoillesi elävät kaavat,

kirjannut säännöt ja luvat

sävelillesi.

Uppoa minuun, 

annathan elää.

Laulathan haaveet lautturin luo.

Toisella puolella

ehkä he kuulevat

kuinka unet todella

yhtä

elävät.

Mieleni tämän tässä.

Mieleni on karanneena, eksyksissä -

elävänä kulkee se sysimetsässä

harmaa turkki päällään se runojaan laulelee,

tulisi jo tuuli ja sade;

ja ihon päälle kiihkeys valkea

joka kehoni pesisi, laskeutuisi

kuin eilisen mietteeni olevan

se sytyttäisi tulevan sanan.

Mieleni on kenties jossakin kateissa,

alati tanssahtelee kaikkien tiedossa -

tämän tässä ja täällä se kulkee

eikä silti missään, ei koskaan ikinä. 

Muotoilee salaisuuksiaan salaa, se ne mittailee,

palaa tulessaan ja jäässään ja lukee

itsensä sanoitustensa mukaan turhuuteen

osastoille merkityille sanailijan.

Niin pienessä piirissä pyörii,

on kummallista kuinka tämän tästä

se löytää aina itsensä jostakin

vaikken itse sitä luetuksi saa.

Näin alta tunnin on tämäkin päivitys

koskeen kirjoitettu, sanojeni virtaan -

piirretty pirtaan, jonka langat ovat ikuisia

juuri kuin täällä sielujen elämä.

Muusa

Kaunis, hento kaunokainen - kirjattu taidolla kaino,
se elää metsissä sameissa sanojen, kielenpäillä ja unohduksissa.
Kenties hiipivä mörkö, kenties keijukainen
pielistä sivujen saloja kurkkii,
sanojen yllä ja väleissä leijuen, kuin ilma
yllä tiedolla kudotun kirjelmän.

Nauttii tietoa syömmensä tyhjiön täyteen -
täytyyhän muusien inspiroida
kirjoittamaan synkimmätkin kurimukset mereensä
ja päivänpaisteenkin tasoittamaan laineet.
Ja täytyyhän tiedon tuntea itsensä tyhjäksi
antaakseen, ollakseen olemassa
se kirjoittaa oikeat sanat, joista laulamme laulun,
tarinan luemme,
kirjaamme unia.

Sanoja ajasta.

Näin aamun iltaan kääntyessä

taas tapailevat toisiansa

uteliaisuus ja pelko yöllisen

pikipimeää kohtaan

kuin kohtaavat kuluneet rattaat

parinsa kaikkein rakkahimman

kellopelin tyynessä sykkehessä

sydämessä ajan tuntevat.

 

Hengittää aina tunnista tuntiin

rattaan akseleissa kulkeva aika

ja pelko kulkee kuin pimeys -

kuin tuleva vetenä valuva.

Niin miettivät syntyään tunnit

ja hitaasti kuukaudetkin

heräävät siihen tunteeseen

että heitä on enempi kuin yksi.

 

***

 

Miltä tuntuukaan ajasta tanssia

almanakkaan itseytensä lävitse

kun aina uudelleen on syntyvä aamu

kellotaulun takana.

 

Eternity

Minne lie nämä tuulet täällä minua kantavat

sinä sen poukaman tunnet, jonne mereni kulkee.

Pilviin kuulet kuin taivas minut runoksi laulaa,

jonka sävelet kadonneita aarteitaan soivat.

Kuinka maani kerran minut on pitävä, hautaa,

laskien luiset lehtensä puvukseni.

Aina rakkaani tiedän

sinä siellä varrot -

sinä odotat.

Aaltojen alta luot

liekkeihin langenneen

tunteen.

Satujaan Atlantis laulaa.

"Syvällä merten alla

auringon, kultakerän kätkeminä

ollaan maattu, uitu yhdessä

yhdessä atlantiksesta asti -

Minkä Luoja Jumala loi toisilleen

sitä älköön ihminen eroittako -

kasvan luissasi vartena, kortena

sinä minussa ruusukruunuin.

Me kaksi merten alla

toisiimme täysin takertuneina

Ahdin mahdin altaassa

rakastuneina tähän serenadiin.

Me kaksi hengittäen yhtä

eläen

kautta yhteisen aortan

kohtaamme tyynesti myrskyt ja tuulet

ratsastaen aalloilla selvinpäin

rakkautta."

***

Lyhyesti otteesta "Poseidonin Valtakunta".

Kaksin maan yllä.

Taivas on verhoutunut mustaan pitsiin
tällä kertaa ilosta.
Se peittää koko taivaankannen
synkeällä loistollaan
jotta uteliaiden silmät pysyisivät kiinni
ja houkat eivät näkisi
kurotella kovin ylös avaruuden kannelle
jossa planeetat rakastavat.

Tänä yönä avoin luonto on meidän,
kahden hullun kalkkisviivoilla
ja meillä on lupa lennellä siellä
jonne pilvet eivät yletä.

Tartuthan minua kädestä,
annathan pimeyden palvoa meitä?

Huomaathan, kuinka rajaton avaruus on
ja kuinka osaan rakastaa
kuin ikuisuus.

Merenneidolle

Järvien pohjalta runoelma, mielesi sisältä Atlantis.
Kasvoissasi kytevä merenneito laulaa,
herra kutoo verkkoja hiuksiisi.
Rajan edestä ja rajan takaa -
horisontti on kaunein aamuisin,
kuin sinun huulillasi ruusunpuna
ja nuo aallot,
aatteidesi kertymät.

Parannus

Kun siivillään valkoisilla luotujen
 laskeutui eteeni kallis maailma.

Ja itse taivas nauroi katseessa,
sydäntä piteli lempeyden palo.

Keskelle mielen tumman lankesi lämpö
ja laupeuskin kävi, valkea.

Pitelen käsissäni kahta totuutta -
pakenee pimeys,
 kirkastuu oleva.

Kodit

I


Ja siellä ne hiljan vapaina makaavat 
ajattomina helminä jokien pohjissa -
valtamerten aalloissa,
kylpevät laguuneissa
sinistäkin sinisempinä,
katveessa heinikon ja hiekan.

(Salojen saleissa, salattuina
kalojen talot kertaavat totuuden.)

II


Ajat koskemattomissa ihmiskäden
ovat luontoäidin historiaa -
koristeltuina kukkasin ja höyhenenkevyinä
oksistoissa nukkuvien lintujen talot.
Vastaan huomaansa ne ottavat sydämet,
hellivät luokseen saapuvat sielut.

Kuulevat ne laulut
sävelin kerrotut
päällä meren ja maan,
alla taivaan.

III


Sydämiinsä koteloituvat,
silkkinsä kehräävät
rinnallesi laskeutuvat
perhosten alut.
Näin täällä ovat kodit -
sanat meistä alkavat.

Satujen kertomat
alkujen tarut.

Auringonkehräämät.

Taivas itkee surulaulujaan maahan,

joka sikiää neitseellisyyttään vanhana.

Vanhempana kuin itse aika.

Kuin kaikki se tieto ja tunto siitä,
ettei ukkosilmalla ole turvallista
avata neitoperhonsiipiään
ja lentää.

***
Ja minä.

Minä kerään teidät kaikki kasaan.

Kaikki te auringonkehräämät perhoset.

Ollessani yksin ukkosen sylissä.

Nauttien sateesta.

Kuin äiti Gaia.

Auringonkukalle.

Kuule, sinä pieni auringonkukka,
kuinka rakastankaan sinun silmiäsi.

Sielusi peiliä
peilisi sieluja,
jossa sielusi peilaa
tullen kaiken aikaa kauniimmaksi.

Koristaen maata luonnonkukittamaa
sinä sädehdit, kuin olisit jo tähti taivaalla
tai yksi säde tuota auringonpaahtamaa.

Kuin kuuluisit nimellesi, kaunokainen.

Voin nähdä kaiken sen elämänpalon,
armahani, iiristesi syvyydestä
ja kuulla sydämesi laulavan
kun luot lehtesi minua kohti.

Korista tämä elämä.

Tämä rakkaus.

Tämä aurinko.

Kirjaile tämä repalainen sielu
täyteen maailmasi lämpöä
vain yhdellä katseella.

Ajatelmia kesästä.

Se mitä on muistettava tästä kesästä on se, että se kestää tasan kaksi elämää
ja yhden maailman, joka kantaa seitsemää merta
joissa mennyt ja tulevaisuus yhdistyvät.
Kaksi kulkijaa, jotka yhdessä aina Atlantiksesta asti
luovat maailmaan karhunvatukoiden tuoksuisen lapsen
joka tanssii balettia keskellä metsää
ja ikävöi päälleen hyökyviä aaltoja.

Mitä on ensimmäinen hurmio keskellä kesäistä rantaa -
horsmista kyhäilty seppele palmikko päässä,
kesämekko korvissa
sitä voisi kuvitella itsensä dryadiksi
ja löytää lauseensa satukirjan sivuilta
jonka taruiset tiet ovat kostuneet kyynelistä
koska tänä kesänä on satanut niin paljon
peittäen auringon pilviin.

Kun kesä kulkee niin hitaasti ja hiljaa
tyynenä pysäyttäen ajan
ja yhtäkkiä on taas elokuu ja tuimat
tummat, totiset yöt.

"Kuvitella, miltä multa tuntuukaan varpaiden päissä,
ja muistaa niin  kuinka virkistävä onkin puhtaan hiekkainen tie
ja kuinka kuuma asvaltti onkaan kantapäiden alla.
Keräämme tärkeimmät muistomme talteen."
"

Ja niin täälläki jo monesti kaiholla on kaipailtu lapsuuden kesämaita.

Muistettu se hidas tanssi, jolla aika aina tanssitti kesäisiä kuita.

Joskus hartaudella katseltu, kuinka maa kasvatti kultaa

ja synnytti kaikki ne lammikot

joissa jopa lapsena saattoi

tanssia alasti.

Hopeana hohtavat sinun tähtesi (Susirakas)

"Ulvon sinun kuutasi hiljaa
vaikka sinä olet jo toista maata -
toisten veristä sinä nautit,
toisten maista sinä makaat.
Toisten tähdistöistä sinä katsot,
kartastoissasi toisten lupaukset
saa joku toinen silittää hiuksesi -
kuulla niiden huokaukset kämmeniään vasten.

Vaan voinhan minä vielä ihailla sinua,
ylistää kauneuttasi salaisesti,
mitään kenellekään koskaan kertomatta,
sillä sattumalta synnyin lampaaksi."


 

Sudelle kerran minä sieluni annoin
ruhoni raskaasti eteensä kannoin
kertomukseni korvilleen kerroin,
suullensa kauniille suukkoni painoin.
Ihostaan silitin silkinsuoran,
kehostaan sieviä satuja sanelin,
tuoksunsa vangitsin mystiseen astiaan,
äänensä huomisten varalle nauhoitin.

Painoin sementtiin hänen jälkensä,
jotta vielä tulevina päivinä muistaisin,
miltä tuntui tutkia tundrat hänen sielussaan
ja aistia
kaikki tummien metsien jäljet hänen mielessään.
Miltä tuntui ulvoa kanssaan kuuta,
ylistää taivasta, palvoa vesiä.
Olla kadotettu ja löydetty
yhtaikaa
mielessä pedon.

Ja siunatun.
 

"Vielä näen itseni edessäsi,
alttarina, uhrina, lahjana, papittarena.
Vielä koen katseesi villin
niin kesynä kohdistettuna itseeni.
Yhä kuulen metsien laulavan
aina siellä, missä me rakastimme.
Vielä tunnen sielusi soinnun
vierelläni sykkeenä, lämpimänä.

Vielä hiljaa ulvon taivasta,
jossa hopeana hohtavat sinun tähtesi
ja josta kuutamosi säteet hivelevät
sieluni ihoa,
rakkauteni hipiää."

Big Deep Blue

Uin sinussa ja sinussa rakastin.

Hukkauduin karikoille sekä upposin.

 

 

 

Pintasi, rakkaani
 

toimii sydämeni aarteena.
 

Aaltosi, armaani
 

kirjoittivat minut kotiin.
 

Viestisi, armoitettuni
 

suli kasvoilleni neidon kyynelin.
 

Sanasi, kultasein
 

saivat minut kotiini ulapalle.

Siellä opettelin surfaamaan,
säidesi mukaan kaavoittamaan
sielusi pimeyksiin sukeltamaan -
sanoin kuvailemaan korallit ja kasviston.
Tuomaan myrskysi sisään musiikkiini -
elämäni ohuelle linjajanalle.
Elämään yksin täällä vain sinulle,
rakas, armas, kirkas, hämärä.

***

Suurena sinisenä sinä voit rikkoa minun sydämeni.

Silti mereni on oleva minun.

Sormieni pinnalla tämä ahneus sinuun.

Näin ylläsi sekä muovia, että nahkaa.
Tuoksuit tulevalta makealta
ja pintasi oli silkinsuolainen.
Olit verhoutunut parhaimpiisi
ja se oli tarpeeksi
herättääkseen kätketyn pimeyden minun sielussani.
Kuvastit vihreää paremmin, kuin sen väri itse
ja oli niin kovin monta syytä ja keinoa
käyttää sinut hyväkseni.
Laittaa sinut kauniisti siihen asemaan, siihen rakoon,
josta saisin lisää sinua käsiini,
pääsisin koskettamaan sinua tiiviimmin.

Tiesithän, että se oli sekä nautinto, että synti
antautua minun kosketukselleni tänä yönä.
Olithan minulle kattoni, kruunu ja kristallitiara
ja sinusta, aina vain sinusta
sain täyttymykseni.

Ja oltuani hetken kanssasi, kannettuani sinua lanteillani
täytti minut vakava, psyykkinen riippuvuus -
halu saada lisää ja lisää.

Tarve koskettaa.

Tarve tuntea.

***

Sormieni pinnalla tämä ahneus sinuun.

Sisälläni tarve saada itseni kylläiseksi.

Sokaisi kauneutesi minun kykyni nähdä
ja jätin järkeni yksin tiedosta siitä,
että ylläsi oli vain muovia ja nahkaa
ja kohtalosi minun käsissäni.

Saavu luokseni, kesä.

Sinä olet kastellut minut posliinisormin,
posliiniluin olen olevaan luotu
iholla lasisen maailman itken,
alla maan sametin / ollen nauru.
Ja suudelma huulilta maailman
olen kasvanut aikojen alusta
olemaan sydämesi, sina olet koneisto,
tule, saavu luokseni.

Minut ota.

Sinä olet kadottanut planeettasi kartoilta

Minä uskoin kerran kovin
ja uskon yhä vielä hyvin,
että ollessamme hetkellisesti hukassa,
oli se hetki sitten tunteja, vuorokausia tai vuosia,
voimme halutessamme kurottaa kätemme kohti taivasta
ja nähdä kaikki taivaiden valot.

Kaikkien taivaiden tähdet,
niiden kuviot, kierteet ja kertomukset.
Ikuisuuden ajan ja ajan kulun,
kosmisen kohtalon kosketuksen.

Niihin me uskoimme pyhästi, käsi kädessä.

Pieninä kosmonautteina.

Sinä ja minä.


***

Pimeä huone niin valoton.
Sitä synkempi on luonto lasin takana.
Tummat kuuset ikkunasi ulkopuolella
kuiskimassa mennyttä, kourimassa ilmaa.
Varjot kertomassa planeettojen jo kadonneen,
sinä tarraat kiinni karttapalloon ja kuviin Jupiterista
koska et halua uskosi edesmenoa
etkä saata unohtaa lapsuutesi ystävää.

Huudat sielun pimeään.
 

(Niin rypistyvät vuodet.)
 

Hämärä tuntuu yksinäiseltä.
 

(Ovat sankarit satujen jo menneet.)

 

Ne eivät halua sinun näkevän.

Sinä et niitä halua kohdata

eivätkä ne halua nähdä sinun itkevän.

Pidät kartoistasi kiinni ja haluat uskoa.

***

Minä muistan lapsuutemme tähtisädeleikit.

Muistan Uranuksen tuoksun ja Neptunuksen kulkusuunnan.

Muistan valon, joka tuolloin paistoi silmistäsi.


Sinä olet kadottanut planeettasi kartoilta.

Shamaanin morsian

Kerran olin kyläni kovin matriarkka,
sudensieluinen kedonkukka,
yllä kotia pitävä nuori akka -
lumosydän, shamaanin valittu.
Keräilijä elementtien
niiden katsoja, kokija ja näkijä
ne luut taialliset, joista hän ennusti
ja ne villit ja vapaat
ruusunkukat
jotka kiemuraisina kasvoivat
itseyteni yllä.

"Pohjoistuulena
olin voimansa, kasasin
luonnon ja elävät yhteen, kalastin
sävelet loin
loitsut ja laulut
virkkasin yhteen
ja kudoin kuolemattomat"

Auringon valoon
helteeseen pukeuduin
alasti pakkasessa yön
me riensimme reessä
tutkimme ajan kaikkeuden sielun
sen kootun haloon,
jota puhuttiin verestä,
kerrottiin meistä.

Kehonsisäisesti ulvoivat chacramme aikaa
eivät vastustaneet vartemme maailman taikaa
joka yhteen meitä veti ja johdatti
säkeet ja sävelet
sydäntemme haluihin kirjoitti.

***

"Pohjoistuulena
olin vaimonsa, hehkuin
kuin liekki,
joka oli ikuisesti palava
tuli, siellä leiskuva hämärä
jonka valoa kannoin
kasvatin, lauloin -

pimeyttä ajan pitelin kanssaan,
tanssien liihottelin syksyssä
lensin
kuin puista pudonneet lehdet -
kuin lintuset hämärän mailla."

Konflikti (mennyt & tuleva)

Olenhan tääl ja jo on

ajan henki tuntematon -

lumous varaamaton,

arvaamaton subjekti.

Onhan jotain ja on

asia aiheeton 

sanoin kuvaamaton

tämä objekti.

Camera Obscura

niin luoden kuvaa luo ja mua

siten lähesty niin

kovin vienosti.

Koska johan onhan ja on

tämä tapa aiheeton -

farssi, tapaus,

konflikti.

Sävelet

Peittoni on peitelty kevyin kaavoin,

mielitilassani höyhenin hattaraisin

 

lentelin.

 

Ehkä enteitä pilvistä katselemaan lähdin,

kenties kirjoille kohtalon
luomaan aavistuksen
 

uuden.

 

Arvoituksen kaavoilleni taiteilin ja piirsin
ja kappaleet siirsin taakse odottamaan tulevaa.

Jos kerran vielä kuvaa luoda kauneudesta voisin
sinulle soisin siitä näkymän
sekä sävelet.

Jumalaton

Sateenkiitäjä laskeutuu siivilleen -
kuulen korvillani sen kuiskeen.

Tiedän sen tavanneen kaikki ne tunteet,
joita olemassa on.

On maailma mittaamaton, oi mitä aarteita
kukin meistä täällä sisällään kantaa.

En itsestäin koskaan osannut antaa.

Olen vapaa, jumalaton.

***

On joka päivä täällä pyhimmistä pyhin.

Joka yö luonasi kahlittuna.

Hautaan, sinuun rakas
syvimmistä syvin
kaipaan vaipua.

Olento, eksyksissä

Robottilintu sinä olet.
 

Kadotettu ilmapallo.

 

Hajotettu nukke.

Ilmeettömänä sinä kävelet, väsyneenä
sinä katselet rikkoutunutta hiljaa.
Kuolinnaamiosi hymyilee hämyisenä
tässä turhuuden kansoittamassa illassa

Kun ne kerran unohtivat
kutsua sinua aidosti nimeltäsi
ja lisätä siihen lauseeseen
sanan kaksikymmentäviisi.

Niin sinä liikut eteenpäin.
Hämmentyneenä polttelet muistoja
heidän tekemistään virheistä.
​Annat vieteriesi viedä.
.
***

On käyvä tiesi lumottuun valtakuntaan
eikä edes sydämessäsi asuva ukkosmyrsky
ole saanut silmiäsi heräämään.

Yksinäisyyden loppu (In love and death)

Aurinko paistaa nukkuen taivaanrannalla 
ja merien väsyvä merkki vastarannalla -
ensi-illassa käy katoavien pilvien tuoksu
olemme hukanneet toden toistuvasti.

Meitä maukuu maanala kutsuvasti -
iholta maailman tunnen tuonen tuoksun
kai houkka olen, orpo, kun näin kuolemaa
viettelen, kiehnään,
luokseni kutsun.
 

Sinua, oi' vain sinua -
ole minulle alku
kivulleni loppu.

Maailma kutsuu, näin hiljeten lankean
lanteillesi lepäämään
oi armas maa.

 

Assesnirp

Me elämme käänteismaailmassa, peilitalossa
jossa valhe todella on se paras totuus.
Jossa irvikissa onkin hullun paras ystävä
ja jossa lauma kuuroja johtaa yhtä sokeaa.
Me elämme peilien takana juuri näinä päivinä,
joina kaikilla vastaantulijoilla on lasikengät
ja liput juhliin voi ostaa
sielua vastaan -
kuinka upeaa onkaan tahdonvapaus.

***

Tien päässä makaa unelmien loppu.

Katu on suljettu, piha yksityinen.

Peruttu tanssiaiset, raadeltu puku -
vedetty hirteen pinsessasadut.

Kun kolmannen sisaren jalkaan sopivatkin
ne kaikkien sulhasten tarjoamat stiletot
ja myrkkyomenakin kävi hyvin päihteestä
halukkaille himottuna hupina
niin se happy ending todellakin on
harvinaisen vauras vaihtoehto 
maailmassa joka on sairaan kaunis
ruumiillistuma haavekuville
kuopattuina.

Prinsessa

Revontulet taivaalta
luen silmistäsi
niiden ajan ja paikan
mahdollisen.
Sävyt järvien,
joihin ne heijastuvat
lasiselle pinnalle,
peilien taa.

Palasina huulillesi
kovettuvat kiteet,
kuin säihkyvän lasista
keijukaispölyä.

Luidesi päällä
pitsistä lunta.

Odotat prinssiä
kaatosateessa.

Night Air

Yöaika ja se suoma turva
kun koko maailma tuntuu kuolleen
näyttäytyy minulle suloisen kauniina
joka kehitin surullisen kuoren,
jota kyyneleetkään eivät lävistä
ja yhä jos koetat minua ravistaa
näkemään kaikki yötaivaan värit
minä katoan.

Kirjoissa toisten
olen ihmemaan Liisa.

Makein viinisi, uskalla -
juo minut tyhjiin

Saat minut täydeksi,
syö minut loppuun.

Ota kiinni kädestä
katso kun vajoan.

Iloihin kaipaan
ikiyön elämään.

Synneissä
ikuisuuden suloisesti
sylikkäin.

Susitosi

Toisen käsi kiinni pitää
sydämistä ja saduista
toisen käsi keinuttaa
kehtoa kaunista
maailman karun.

Toisen sydän yöllä toivoo
kun toinen niin on yönsä sydän
tahtiaan lyövän pimeyden valo.

Susi eläen lintuna.

Voi sitä ihmispedon ikävää,
kun kohti kuuta kovin on kulkeva.

Voi sitä ihmispedon ikävää -
kerron sinusta.

Haaksirikkoiset

Kesällä sade siunattu ihollani lauleli
kun sinä pesit minun syntini haaksirikkoon.
 
Sateesi suudelmina opin tuntemaan, jotka eivät loppuisi
ennen kuin sinä saattelisit minun myrskyni alkuun.

Askel askeleelta, käsi kädessä
me ohjailimme, uimme toisemme loppuun.

Ja sinä kesänä tunsin tuulen,
sateen palavan.

Kaikki ne pyörteet sinussa
ja minussa.

The Final Encore

(Varasti sieluni rakastaakseen minua.)

Harras lemmenleikki

liekitti sydämen.

Nyt vain tyhjyyttä mä tunnen -
katson ja kuulen;

Kadonneiden paratiisissa 
rakastelee sieluani.

Aliisa.

Vaaleanpunainen kellomekko huojuu tuulessa
ja silmänsä ovat huumeiden pelien uhri.
Piirteensä vääristyneet, kuin painajaisissa,
aikuisen naisen, lapsen, joka ennen oli enkeli.
Yhä koettaa suoristaa kutrejansa
ajan, elämän ja veden tahrimia,
aivan kuin suoristaisi virheitä ihollaan
tai rakkauttaan sinuun
kuluttaisi pois.

Valkoista posliinia tee-astiastossa,
pöydällään sievää, kiehtovaa valkoista nauhaa.
Kai rauhaa sielulleen suopi tuo näkymä,
joka on jotain muuta,
kuin kasa pillereitä,
rusetteja,
ruusuja.

Oli tyhjä jo maailma
eikä ollut yksin ajasta kiinni
että ulkona oli jo myöhä.
Enää ei kerkiäisi piiloon peilin taakse,
ei ehtisi pukea jalkoihinsa
edellisvuosien viattomuutta,
ei puhtain mielin kulkea.

Kun oli lääkkeet ja letkut,
osastot ja unelmat,
haavat ja haaveet
ja valkoinen kani
pomppimassa paikasta toiseen -
osoittamassa kellostaan aikaa,
joka koskaan ei palaa.

Lapset Ikuisuuden Alla.

Niin kaunis sinä olit, maailma

taas käydessäsi luonani öisin.
 

Kodissani jota kudon meille

kuiskailevan metsän ja sen hiljaisten katujen

ytimeen.

 

Niin paljon minulle kerroit

kun me  lapsina opittiin lukemaan

toistemme silmien pinnalta

rakkaus palava.

 

Yhdessä suojaa etsimme

saman peiton alta
meille tuona peittona toimi ikuisuus.

 

Sielulliset.

Me kaksi istumme taivaassa ja katselemme,
kuinka ikuisuus lepää isiemme syleissä.
Salatuissa saleissa kuuluu huomisen kaiku
ja lapsien nauru täyttää pihan.
Kauas ovat kerran kadonneet kauhut,
lupaukset vapaudesta tuotu lähemmäksi.
Meille on luotuna tulevaisuus yhteinen,
olemme kappaleita toisillemme.

Kuinka pitkälle olemmekaan itseistämme tulleet,
näille yhteisille poluille kavunneet -
kasvattaneet toisistamne tukipilarit maalle
joka kantaa.

Elämälle, joka pitää -
ottaa osansa.

Salaisuus juuriltaan yhteinen, unohdettu.

Salaisuus makaa juurien alla
todellisuuden suuren, vakaan puun.
On se sanoiltansa tyyni ja varma,
​viesti unohdettu.

Yöt toisinaan puhuvat kieltänsä pimeää,
kovin turha hiljaisuutta on kieltää -
unohdus on kaunis, tärkeä turva,
aika vaiettu.

Kysele älä sitä sidotuilta suilta.

Älä pyydä näkyjä silmiltä sokeilta.

Totuus sanaton valaisee,
hiljaiseksi vaiettu
avaa maailmoja.

Tanssin Susien Kanssa

Unissain tanssii raihnainen susinaisrouva
ilmeeltään yönnälkäinen.
Tanssii, kuin kohtaloa välttelisi -
mekkonsa leijuu yössä, kuin silkki.
Huuliltaan maistuu syvä sametti,
toisen karvas veri,
metsäherukoista poimittu.
Välillä nelinkontin askeleensa
kun sudeksi muuttuu
ja toisinaan keveät
kuin ballerinan,
tanssiessaan ikimetsän sumuissa.

Koskettaessaan käsillään taivasta
hän saa minutkin palvomaan muinaisunia.
Leikkimään tummassa pimeydessä
ja ulvomaan kuuta.

Palvomaan Astartea.
Ottamaan vastaan kaikki
tämän pyhän maailman lahjat
ja hieman epäröimään,
mikäli itsekin
kuulun yhä väärään uskontokuntaan.

Nuorenvanha susinaisjumalatar
opasti minulle unissani
kuinka vain keveän tanssin taialla
saa sielun ja sydämen
rakastamaan tämän maailman taikuutta.

Huulillaan edellisyön verenpunaa
hän ottaa minua kiinni kädestä hiljaa.

Ja koko metsän ollessa hiljaa

hän suutelee..

Se pakollinen aloituspostaus.

Tervetuloa sivuilleni tänne linnunradan reunoille, runojeni seuraan. :)

Kirjoittelin aikaisemmin ensimmäistä runoblogiani Vuodatuksessa, mutta minulle suositeltiin toisenlaista blogialustaa, joten siirryin pitämään blogiani täällä.
Tässä blogissa tulen julkaisemaan omia tekstejäni,
joita on jonkun verran kertynyt vuosien aikana ja joiden aiheetkin vaihtelevat laidasta laitaan; inspiraation mukaan kun ovat luotuja.

Kaikki täällä julkaistavat tekstit ovat oman mieleni luomia lapsia,
joita koskevat tekijänoikeudet.

Bloggailu ei varsinaisesti ole sitä omista alaani, joten jätänkin tämän postauksen vain tähän.
Jotakin vaan täytyi kirjoittaa näin alkajaisiksi ja seuraavaksi tulenkin anttamaan tilaa arkistojeni aarteille sekä möröille. :)