Kaksinkin

Me olemme tutustuneet toisiimme, minä sinun ihosi seiniin,

mielesi kohoumiin kadonnut ja sielusi uumiin.

Olen koskettanut pintasi kaarta ja rappeutuvaa kulumaa -

todennut, puhunut sinun vartesi täydeksi.

Täydellisyys - sitä totuutta yhdessä elämme, mitä se on

ja kuinka sinä soitat minun nuottieni kaarta.

Olen antanut sinun kasvoillesi elävät kaavat,

kirjannut säännöt ja luvat

sävelillesi.

Uppoa minuun, 

annathan elää.

Laulathan haaveet lautturin luo.

Toisella puolella

ehkä he kuulevat

kuinka unet todella

yhtä

elävät.

Mieleni tämän tässä.

Mieleni on karanneena, eksyksissä -

elävänä kulkee se sysimetsässä

harmaa turkki päällään se runojaan laulelee,

tulisi jo tuuli ja sade;

ja ihon päälle kiihkeys valkea

joka kehoni pesisi, laskeutuisi

kuin eilisen mietteeni olevan

se sytyttäisi tulevan sanan.

Mieleni on kenties jossakin kateissa,

alati tanssahtelee kaikkien tiedossa -

tämän tässä ja täällä se kulkee

eikä silti missään, ei koskaan ikinä. 

Muotoilee salaisuuksiaan salaa, se ne mittailee,

palaa tulessaan ja jäässään ja lukee

itsensä sanoitustensa mukaan turhuuteen

osastoille merkityille sanailijan.

Niin pienessä piirissä pyörii,

on kummallista kuinka tämän tästä

se löytää aina itsensä jostakin

vaikken itse sitä luetuksi saa.

Näin alta tunnin on tämäkin päivitys

koskeen kirjoitettu, sanojeni virtaan -

piirretty pirtaan, jonka langat ovat ikuisia

juuri kuin täällä sielujen elämä.

Muusa

Kaunis, hento kaunokainen - kirjattu taidolla kaino,
se elää metsissä sameissa sanojen, kielenpäillä ja unohduksissa.
Kenties hiipivä mörkö, kenties keijukainen
pielistä sivujen saloja kurkkii,
sanojen yllä ja väleissä leijuen, kuin ilma
yllä tiedolla kudotun kirjelmän.

Nauttii tietoa syömmensä tyhjiön täyteen -
täytyyhän muusien inspiroida
kirjoittamaan synkimmätkin kurimukset mereensä
ja päivänpaisteenkin tasoittamaan laineet.
Ja täytyyhän tiedon tuntea itsensä tyhjäksi
antaakseen, ollakseen olemassa
se kirjoittaa oikeat sanat, joista laulamme laulun,
tarinan luemme,
kirjaamme unia.

Sanoja ajasta.

Näin aamun iltaan kääntyessä

taas tapailevat toisiansa

uteliaisuus ja pelko yöllisen

pikipimeää kohtaan

kuin kohtaavat kuluneet rattaat

parinsa kaikkein rakkahimman

kellopelin tyynessä sykkehessä

sydämessä ajan tuntevat.

 

Hengittää aina tunnista tuntiin

rattaan akseleissa kulkeva aika

ja pelko kulkee kuin pimeys -

kuin tuleva vetenä valuva.

Niin miettivät syntyään tunnit

ja hitaasti kuukaudetkin

heräävät siihen tunteeseen

että heitä on enempi kuin yksi.

 

***

 

Miltä tuntuukaan ajasta tanssia

almanakkaan itseytensä lävitse

kun aina uudelleen on syntyvä aamu

kellotaulun takana.

 

Eternity

Minne lie nämä tuulet täällä minua kantavat

sinä sen poukaman tunnet, jonne mereni kulkee.

Pilviin kuulet kuin taivas minut runoksi laulaa,

jonka sävelet kadonneita aarteitaan soivat.

Kuinka maani kerran minut on pitävä, hautaa,

laskien luiset lehtensä puvukseni.

Aina rakkaani tiedän

sinä siellä varrot -

sinä odotat.

Aaltojen alta luot

liekkeihin langenneen

tunteen.

Satujaan Atlantis laulaa.

"Syvällä merten alla

auringon, kultakerän kätkeminä

ollaan maattu, uitu yhdessä

yhdessä atlantiksesta asti -

Minkä Luoja Jumala loi toisilleen

sitä älköön ihminen eroittako -

kasvan luissasi vartena, kortena

sinä minussa ruusukruunuin.

Me kaksi merten alla

toisiimme täysin takertuneina

Ahdin mahdin altaassa

rakastuneina tähän serenadiin.

Me kaksi hengittäen yhtä

eläen

kautta yhteisen aortan

kohtaamme tyynesti myrskyt ja tuulet

ratsastaen aalloilla selvinpäin

rakkautta."

***

Lyhyesti otteesta "Poseidonin Valtakunta".

Kaksin maan yllä.

Taivas on verhoutunut mustaan pitsiin
tällä kertaa ilosta.
Se peittää koko taivaankannen
synkeällä loistollaan
jotta uteliaiden silmät pysyisivät kiinni
ja houkat eivät näkisi
kurotella kovin ylös avaruuden kannelle
jossa planeetat rakastavat.

Tänä yönä avoin luonto on meidän,
kahden hullun kalkkisviivoilla
ja meillä on lupa lennellä siellä
jonne pilvet eivät yletä.

Tartuthan minua kädestä,
annathan pimeyden palvoa meitä?

Huomaathan, kuinka rajaton avaruus on
ja kuinka osaan rakastaa
kuin ikuisuus.

Merenneidolle

Järvien pohjalta runoelma, mielesi sisältä Atlantis.
Kasvoissasi kytevä merenneito laulaa,
herra kutoo verkkoja hiuksiisi.
Rajan edestä ja rajan takaa -
horisontti on kaunein aamuisin,
kuin sinun huulillasi ruusunpuna
ja nuo aallot,
aatteidesi kertymät.

Parannus

Kun siivillään valkoisilla luotujen
 laskeutui eteeni kallis maailma.

Ja itse taivas nauroi katseessa,
sydäntä piteli lempeyden palo.

Keskelle mielen tumman lankesi lämpö
ja laupeuskin kävi, valkea.

Pitelen käsissäni kahta totuutta -
pakenee pimeys,
 kirkastuu oleva.

Kodit

I


Ja siellä ne hiljan vapaina makaavat 
ajattomina helminä jokien pohjissa -
valtamerten aalloissa,
kylpevät laguuneissa
sinistäkin sinisempinä,
katveessa heinikon ja hiekan.

(Salojen saleissa, salattuina
kalojen talot kertaavat totuuden.)

II


Ajat koskemattomissa ihmiskäden
ovat luontoäidin historiaa -
koristeltuina kukkasin ja höyhenenkevyinä
oksistoissa nukkuvien lintujen talot.
Vastaan huomaansa ne ottavat sydämet,
hellivät luokseen saapuvat sielut.

Kuulevat ne laulut
sävelin kerrotut
päällä meren ja maan,
alla taivaan.

III


Sydämiinsä koteloituvat,
silkkinsä kehräävät
rinnallesi laskeutuvat
perhosten alut.
Näin täällä ovat kodit -
sanat meistä alkavat.

Satujen kertomat
alkujen tarut.

Auringonkehräämät.

Taivas itkee surulaulujaan maahan,

joka sikiää neitseellisyyttään vanhana.

Vanhempana kuin itse aika.

Kuin kaikki se tieto ja tunto siitä,
ettei ukkosilmalla ole turvallista
avata neitoperhonsiipiään
ja lentää.

***
Ja minä.

Minä kerään teidät kaikki kasaan.

Kaikki te auringonkehräämät perhoset.

Ollessani yksin ukkosen sylissä.

Nauttien sateesta.

Kuin äiti Gaia.

Auringonkukalle.

Kuule, sinä pieni auringonkukka,
kuinka rakastankaan sinun silmiäsi.

Sielusi peiliä
peilisi sieluja,
jossa sielusi peilaa
tullen kaiken aikaa kauniimmaksi.

Koristaen maata luonnonkukittamaa
sinä sädehdit, kuin olisit jo tähti taivaalla
tai yksi säde tuota auringonpaahtamaa.

Kuin kuuluisit nimellesi, kaunokainen.

Voin nähdä kaiken sen elämänpalon,
armahani, iiristesi syvyydestä
ja kuulla sydämesi laulavan
kun luot lehtesi minua kohti.

Korista tämä elämä.

Tämä rakkaus.

Tämä aurinko.

Kirjaile tämä repalainen sielu
täyteen maailmasi lämpöä
vain yhdellä katseella.

Ajatelmia kesästä.

Se mitä on muistettava tästä kesästä on se, että se kestää tasan kaksi elämää
ja yhden maailman, joka kantaa seitsemää merta
joissa mennyt ja tulevaisuus yhdistyvät.
Kaksi kulkijaa, jotka yhdessä aina Atlantiksesta asti
luovat maailmaan karhunvatukoiden tuoksuisen lapsen
joka tanssii balettia keskellä metsää
ja ikävöi päälleen hyökyviä aaltoja.

Mitä on ensimmäinen hurmio keskellä kesäistä rantaa -
horsmista kyhäilty seppele palmikko päässä,
kesämekko korvissa
sitä voisi kuvitella itsensä dryadiksi
ja löytää lauseensa satukirjan sivuilta
jonka taruiset tiet ovat kostuneet kyynelistä
koska tänä kesänä on satanut niin paljon
peittäen auringon pilviin.

Kun kesä kulkee niin hitaasti ja hiljaa
tyynenä pysäyttäen ajan
ja yhtäkkiä on taas elokuu ja tuimat
tummat, totiset yöt.

"Kuvitella, miltä multa tuntuukaan varpaiden päissä,
ja muistaa niin  kuinka virkistävä onkin puhtaan hiekkainen tie
ja kuinka kuuma asvaltti onkaan kantapäiden alla.
Keräämme tärkeimmät muistomme talteen."
"

Ja niin täälläki jo monesti kaiholla on kaipailtu lapsuuden kesämaita.

Muistettu se hidas tanssi, jolla aika aina tanssitti kesäisiä kuita.

Joskus hartaudella katseltu, kuinka maa kasvatti kultaa

ja synnytti kaikki ne lammikot

joissa jopa lapsena saattoi

tanssia alasti.

Hopeana hohtavat sinun tähtesi (Susirakas)

"Ulvon sinun kuutasi hiljaa
vaikka sinä olet jo toista maata -
toisten veristä sinä nautit,
toisten maista sinä makaat.
Toisten tähdistöistä sinä katsot,
kartastoissasi toisten lupaukset
saa joku toinen silittää hiuksesi -
kuulla niiden huokaukset kämmeniään vasten.

Vaan voinhan minä vielä ihailla sinua,
ylistää kauneuttasi salaisesti,
mitään kenellekään koskaan kertomatta,
sillä sattumalta synnyin lampaaksi."


 

Sudelle kerran minä sieluni annoin
ruhoni raskaasti eteensä kannoin
kertomukseni korvilleen kerroin,
suullensa kauniille suukkoni painoin.
Ihostaan silitin silkinsuoran,
kehostaan sieviä satuja sanelin,
tuoksunsa vangitsin mystiseen astiaan,
äänensä huomisten varalle nauhoitin.

Painoin sementtiin hänen jälkensä,
jotta vielä tulevina päivinä muistaisin,
miltä tuntui tutkia tundrat hänen sielussaan
ja aistia
kaikki tummien metsien jäljet hänen mielessään.
Miltä tuntui ulvoa kanssaan kuuta,
ylistää taivasta, palvoa vesiä.
Olla kadotettu ja löydetty
yhtaikaa
mielessä pedon.

Ja siunatun.
 

"Vielä näen itseni edessäsi,
alttarina, uhrina, lahjana, papittarena.
Vielä koen katseesi villin
niin kesynä kohdistettuna itseeni.
Yhä kuulen metsien laulavan
aina siellä, missä me rakastimme.
Vielä tunnen sielusi soinnun
vierelläni sykkeenä, lämpimänä.

Vielä hiljaa ulvon taivasta,
jossa hopeana hohtavat sinun tähtesi
ja josta kuutamosi säteet hivelevät
sieluni ihoa,
rakkauteni hipiää."