Lost & Regained.

Saahan minusta vielä luoduksi sanoja aikaan
vaikka luulin olevani kuollut, matalaksi haudaksi jäänyt -
kuusen maatunut kieli, kelon kuivunut runko -
ruumis vailla janoa,
varreni iätön nälkä. 

 

Sinä olet minun sieluni tyhjäksi juova.

Viettelevän pimeä,
pahaksi luultu.
 

Kaunokainen toisinaan, karvaan mieleni
arvossaan pidelty.

Sieluni lapsi. 

Onnela (lyhyehkö loitsu)

 

Hän on maalannut minut taulunsa sisään 
sieltä tunne en ketään enkä tiedä,  saati näe
kun joku loukkuun tummaan minut sulkenut on,
hän, joka joukossa suuressa on kulkeva.

Hän on koviakin teitä täällä käynyt
ja minut vuosien takaa silloin tiennyt 
kuinka voisi joku olla niin tyyni, niin julkea,
että tuulien uusien joukossa uisi.

Hän on hiljaa, kun minä kysyn, varjona hymyää,
näinkö tiet vievat minua tuonelaan.

Hänen huuliltaan lauseen kuulen, katuvan,
hänet saattakaa uuteen onnelaan, loitsujensa,
luomansa luo.
 

Minä juoksen.

Ken keiju, kerro lie.

Tämä koti meillä yhdessä, tämä tie voisi olla
meille yhteinen sydän, tämä hämyinen metsä -
yksi polku jota kulkea, jolle uhrata kaikki -
jota kulkea kaksin, yön sydän ja sen vapaus.
 

Pitää, halata sinua pimeydessä synkän.

Lemmen valossa langeten, anoen luopua.
 

Utuinen maa, sinä kerran olento sen.

Kaipauksen lavean koin
ja haaveilin.