Noitumasi

Salaisesti hämärässään kaivaten, sydämet loitsivat yössä
yhteys kahden välillä voimistuu - taika laduillaan kulkee.
Piilossa tieto asioista, joita muut eivät näe, vakaantuu
ja voit nielaista minut purematta -
en minä taistele.

Voit suudella, kysyä jopa tulevasta
lupaan etten itsekään pyytämättä näykkäise
vaikka saattaisin hyökätä kimppuusi
jos saisin luvan.

Aistinhan sinut jokaisessa huoneessa -
ilmansuunnista kaikista sinut minä kuulen
katseesi kaikkien silmistä löydän
vaan en toista laistasi sielua tunne.

Olisitko se joka-aamuinen ihme,

päiven siunaus ja iltojen lämpö,
himo ja vapaus yössä ja kirottu
ryöstämään sydämein noidutun.

Noitumasi.

Hautalaulu

Kurkien jaloin polkuja kuljin.
 

Kuusien tavoin korkeuksiin pyrin.
 

Joutsenten matkassa lämpöön kaipasin.
 

Tulelle, tuulelle toiveeni kuiskasin.
 

Metsien hämärään sydänveri veti

kun oli koivujen katveessa rakkaani peti.

Hän kohteli, kuuli kuin vertaistaan

myös maa suuteli, hyväili kaltaistaan.

 

Niin kerran, silloin aikoinaan
 

sinä polkuja kuljit kuin kurret komeat.
 

Sinetöit temppelini joutsenten siivin.
 

Tulen tavoin loit hämärälle kodin.
 

Hämärästä keräsit palaset rakkauteni

rakkaudestani loit puhtaan sadun

nyt, kun matkaan tietäni haudallesi

sinulle laulan, kertaan pienen tarun.

***
 

"Niin ne ovat nämä sanat mielessäni

lie vain haavekuvia viulun viattoman

meistä kahdesta kiertyneinä yhdessä."

Lauseita merenneidosta

Kai kerroin taiasta, jonka kerran kohtasin
jo päivän mentyä nukkumaan
aurinko silloin laski viimeiset sätehensä
kuin hautaansa vetiseen lankeaisi
valoansa loistamaan.

En väsymystä tuntenut iltana tuona -
ei minua veli uni kutsunut luokseen -
savukkeen sytytin, vei rannalle kulkuni¨-
liekö kaiken tämän silloin tein hänen vuokseen.

Liekö kaiken tein hänen vuokseen, olennon suloisen
kas jonka kuulin itkun, virren valittavan -
kaikuvan surun laulun, eksyin katseeseen -
hukuin hetkelliseen harhaan, vailla tietä turvan maille.
Kas katseessa olentoparan kuvastuivat
kaikki maailman mustimmat kyyneleet ja halut -
joet ja järvet, ja niiden kertojat - merten aallot kohoavat -
kuuluivat Atlantiksen sadut.

Olen kokenut kohtalon katseen ja karmani kohdannut,
lukenut korteista kohtaloni,
tiennyt hyvin niiden tummemman puolen
ja ollut orjana onnettoman, lyhyen onneni
vaan mitä maallinen minä saattaisi tietää - 
seireenin laulusta mitä kertoisin,
kun vain surua hänestä sydämeni sai sietää
muistoksi laulun tämän sinulle laulelin.

Koska kuin onneton mahtaa hän ollakaan,
joka iäti tuomittu on merta kulkemaan.

Kuinka kyynelistään yhtäaikaa nähdä saattoi
pyhimyksen, pedon sekä madonnan.