Onnela (lyhyehkö loitsu)

 

Hän on maalannut minut taulunsa sisään 
sieltä tunne en ketään enkä tiedä,  saati näe
kun joku loukkuun tummaan minut sulkenut on,
hän, joka joukossa suuressa on kulkeva.

Hän on koviakin teitä täällä käynyt
ja minut vuosien takaa silloin tiennyt 
kuinka voisi joku olla niin tyyni, niin julkea,
että tuulien uusien joukossa uisi.

Hän on hiljaa, kun minä kysyn, varjona hymyää,
näinkö tiet vievat minua tuonelaan.

Hänen huuliltaan lauseen kuulen, katuvan,
hänet saattakaa uuteen onnelaan, loitsujensa,
luomansa luo.
 

Minä juoksen.